Jutta

Minulle Jukolaan mukaan lähteminen oli pitkään kypsytelty ajatus. Harrastin lapsena ja nuorena suunnistusta aktiivisesti, mutta teini-iässä harrastus jäi. Kävin edelleen silloin tällöin iltarasteilla, mutta vasta pari vuotta sitten aloin taas kiertää iltarasteja aktiivisesti. Säännöllinen päivätyö mahdollisti myös säännöllisen harrastuksen. Puolitoista vuotta sitten muutin Tampereelta Lempäälään ja olen vaihtelevan aktiivisesti koittanut löytää tältä seudulta treenikavereita ja sitä kautta päädyin tutustumaan Tarpian suuntaan. Suunnistushan on sinänsä aika yksinäistä puurtamista, mutta siihen saa aivan uusia näkökulmia ryhmässä ja joukkuekisoissa. Kaveriporukastani en millään olisi saanut joukkueen vertaa Jukolaan lähtijöitä, joten otin yhteyttä Tarpian suuntaan. Seuran puheenjohtaja rohkaisi ilmoittautumaan mukaan Venlojen joukkueeseen; olin jotenkin kuvitellut, että ilmoittautuminen oli vain "vanhoille" jäsenille. Sitten minua jännitti muutaman viikon pääsenköhän mukaan joukkueeseen ja pääsinhän minä, kakkosjoukkueen aloittajaksi!

Tänä keväänä suunnistus jäi melko vähälle kun aikaa meni muihinkin harrastuksiin. Muutamat onnistuneet ja epäonnistuneet treenit auttoi pitämään mielessä haasteeni suunnistajana, mutta loi samalla uskon onnistumiselle. Viestin aloitusosuus jännitti, mutta onnistuin rauhoittumaan ja keskittymään kohtalaisesti. Tapaaminen muiden joukkueen jäsenten kanssa muutamaa päivää ennen H-hetkeä oli kiva ja positiivinen kokemus. Minulle tässä vaiheessa suunnistusharrastusta tärkeimmiksi valmistautumisessa osoittautui juuri oma henkinen valmistautuminen ja onnistunut kohtaaminen seuran jäsenten kanssa.

Jukola tapahtumana oli ennestään tuttu, mutta juoksemassa en ole koskaan aiemmin ollut. Olin tutkinut tarkkaan etukäteen kaikki kisaohjeet ja kartat ja aikataulut, kaiken mahdollisen. Silti pientä kihelmöintiä tuntui vatsassa kun lauantaina päivällä saavuin aurinkoiseen ja kuumaan kilpailukeskukseen Hollolaan. Rauhalliset ja hyväntuuliset ihmiset seuran teltalla auttoivat tämänkin jännittäjän säilyttämään malttinsa ja kaikki meni hyvin.

Yhteislähtö olisi voinut olla hermostuttava, koska jännitys lähtörivissä pitkälti puolen välin jälkeenkin oli lähes käsinkosketeltavaa. Olen kuitenkin ollut mukana aika monessa juoksutapahtumassa ja suurissa yhteislähdöissä niin ne kokemukset taisivat nyt auttaa keskittymään. Lähtölaukauksen kuultuani lähdin rauhassa hölkkäilemään kohti k-pistettä ja annoin kiireisempien juosta edelle. Se oli virhe. Kun tämä suuri lauma oli saavuttanut k-pisteen, se pysähtyi ja alkoi vasta sitten lukea karttojaan. Tai tarkemmin huudella ensimmäisten rastiensa koodeja. Olin hämmästynyt! Itse olin tehnyt reittisuunnitelmaa ennen k-pistettä ja nyt jäinkin jumiin herhiläisten tavoin pörräävien naisten taakse, joista lähti yllättävän paljon ääntä. Keskittymiseni herpaantui ja ihmettelin vain sitä yhteissuunnistusta, joka alkoi heti. Tiesin, että tässä suuressa tapahtumassa autetaan toisia ja kysytään apua, mutta tämä yllätti minut täysin! Luulin, että ensin ainakin yritetään itse. Mutta toisaalta ihailin niiden naisten rohkeutta, joilla oli selvästi hyvin heikot suunnistustaidot, mutta olivat silti lähteneet mukaan. Itsellä meni ensimmäistä rastia hakiessa pyörimiseen muutamia ylimääräisiä minuutteja kun yritin uudelleen saada muut ihmiset pois päästäni, lukea karttaa ja maastoa muiden ihmisten tarkkailun sijaan. Loput rasteista onnistuin löytää harhailematta ja muutaman kerran kulkea myös omaa reitinvalintaa valtaväestä poiketen. Maasto oli melkoisen mäkistä eikä jokaisen kuopan pohjalla ollut mielestäni minun kunnolla järkevää käydä vaan kiertää ne tasaisempaa reittiä. Ilma oli kuuma ja juomarastien löytäminen taisi tuoda vähintään yhtä suuren ilon kun muidenkin rastien löytäminen.

Yleisörasti jännitti kun tajusin siihen tulevan samaan aikaan toisen osuuden taitavia suunnistajia lähellä kärkeä ja heitä tietysti kannustettiin kovaa. Siitä kyllä sain itsekin tsemppiä, vaikka en uskaltanut kivikkoisessa rinteessä nostaa katsettani karttaa korkeammalle. Siitä tosin oli hyötyä, koska luin karttaa tarkkaan ja onnistuin löytää seuraavan rastin nopeasti ja "suorinta tietä" samaan aikaan kun kuulin pitkän letkan naisia huutelevan saman rastin koodia pitkällä rastin jälkeen. Kysyttäessä kerroin juuri itse leimanneeni sen. Viimeisiä rasteja oli kaksi ja olin etukäteen katsonut, että minulla on se "oikean puoleinen". Silti minun oli pakko vilkaista sitä vasemman puoleista, ettei se vain kuitenkin ole se minun rasti. Se oli itseasiassa ainoa kerta kun kävin väärällä rastilla kurkkaamassa. Siitä matka maaliin tuntui loputtoman pitkältä, vaikka maali näkyi horisontissa. Kuulin toisen osuuden juoksijan huutavan tsemppiä vaihtoalueelta minulle, mutta silti liikkumiseni tuntui olevan kuin hidastetusta elokuvasta. Juoksin ohi maalileimauksen, juoksin harhaan karttatelineillä kaksi kertaa. Kuin sumun läpi kuulin toimitsijoiden ohjaavan toimintaani. Sain leimattua itseni maaliin ja lopulta onnistuin saamaan myös seuraavan osuuden kartan käteeni. Tuijotin vain kartan numeroita, että se oli varmasti oikea ja työnsin kartan käteen, joka sen vastaanotti. Unohdin kaikki etukäteen opetellut ohjeet enkä olisi selvinnyt vaihdosta ilman toimitsijoiden apua. Tuntui, että heräsin vasta siinä kohtaa kun tyttö emit-tarkastuksessa sanoi "ok"; tajusin samalla, että tässä kohtaa tosiaan olisi vielä voinut tulla ikäviä uutisia. Olin tyytyväinen, onnellinen ja janoinen.

Lähtisin varmasti uudestaan ja oikeastaan toivoisin jotain kisaa jo aikaisemminkin, koska se oli niin kivaa ja vuosi on pitkä aika! Konkareiden kokemuksia, vinkkejä ja neuvoja kannattaa kuunnella. Tarpian suunnan porukassa oli tervetullut olo.

Jutta Keskinen 26.6.2018